Aika lähteä

Kaakattavia hanhiparvia on viime päivinä tiheään lennellyt taivaalla. Lintuparvet aurassa on yksi varma syksyn merkki. Mistä ne tietävät milloin niiden pitää lähteä. Tai kuka on se joukon johtaja, joka toteaa eräänä päivänä, että nyt on aika suunnata etelään?

Muuttolinnut ovat niitä, jotka säännöllisesti muuttavat eripaikkaan ajankohdasta riippuen, niin kuin hanhet poukkoilevissa auramuodostelmissaan. Ne linnut taas, jotka siirtyvät satunnaisesti eri paikkaan ovat kuullemma vaelluslintuja.

Minäkin muutan. En vain lähde etelään tai palaa kevään tultua. Palaan kotiseuduilleni Keski-Suomeen seitsemän etelässä vietetyn vuoden jälkeen.Yhdestä unelmastani on tulossa arki ja mikäli kaikki sujuu suunnitellusti, tulen viettämään seuraavat vuodet Suomen kielen ja kirjallisuuden parissa yliopistossa. Siitäkin huolimatta, että joskus ajattelin etten koskaan halua olla töissä koulussa, olen aloittelemassa matkaani kohti äidinkielenopettajan uraa.

Viime perjantaina oli viimeinen työpäivä. Täytyy myöntää, että kun päivän päätteeksi kävelin linja-autopysäkille olo oli helpottunut. Vaikkakin ehdin olla töissä loman jälkeen vain kolme viikkoa, tuntui, että kiire ja stressi ehti tehokkaasti pyyhkimään rentoutuneen lomafiiliksen pois. Vaikkaikin voin myöntää odottaneeni töiden päättymistä olen silti kiitollinen tästä työstä. Kiitollisuus tätä työtä kohtaan kumpuaa, niistä ihmisitä, joiden kanssa olen sitä saanut tehdä. Koen olleeni onnekas, että olen saanut tehdä töitä ihmisten kanssa jotka innostavat ja inspiroivat. Joiden kanssa nauraa ja joille purkaa niitä työn mukana tuomia turhautumisen hetkiä. Siitäkin huolimatta, että olen saanut tehdä töitä mahtavien työkavereiden kanssa ja työarkeen on mahtunut paljon hyviä hetkiä, niin siltikin olen helpottunut. Minusta tuntuu, että se into ja inspiraatio mitä tämä työ ansaitsee tai mitä ennen kaikkea ne lapset – joita varten työtä tehdään ansaitsevat, on ollut minulta viime aikoina vähissä. Jo tovin – jo ennen opiskelujen varmistumista on ollut olo, että olisi aika jonkin uuden. Joten olo on helpottunut myös siksi, että nyt se jokin uusi on edessä.

Kiitollisuuden ja helpottuneisuuden rinnalla mielessä leijailee myös haikeus. Kolme vuotta ehdin asua pääkaupunkiseudulla ja vaikka se loppupeleissä koko ihmisikään nähtynä onkin vain lyhyt osa tätä matkaa, niin silti tänne ehti muodostua arki ja koti. Tällä taipaleella olen saanut tutustua upeisiin ihmisiin. Ehkä kiitollisuus ja haikeus ovatkin ainakin tässä tapauksessa pari. Ei toista ilman toista, siksi en haluaisikaan nimittää ristiriitaisiksi näitä tunteita, sillä oikeastaan ne ovat vain seurausta toisistaan. Ristiriitaiduuden sijaan kutsuttakoon niitä vaikka tunteiden kirjoksi, jotka myös välillä sekamelskalta tuntuvat.

Haikeus, ikävä, kiitollisuus. Niillä on yhteinen viesti. Täällä viettämäni aika on ollut hyvää. Elämässäni on ollut jotain tärkeää, josta olla kiitollinen ja jota juuri siksi, jää haikeudella vähän ikävöimäänkin.

Jostain kantautuu kaakatus. Vilkaisen ulos ikkunasta, jälleen lensi yksi hahniparvi yli. Ehkä en olekkaan muuttolintu, ennemminkin vaeltaja, satunnainen paikanvaihtaja. On tullut aika vaihtaa maisemaa. Huominen on ehkä vielä usvassa, mutta riittää kun näen tämän päivän matkan. Usavalla on tapana hälvetä. Tunteiden kirjon keskellä ja ehkä pieni kyynel silmänkulmassa minä pakkaan muuttolaatikot, kokoan oman parveni (koirat) ja totean, että nyt on aika lähteä.