Vaellus - Urho Kekkosen kansallispuisto
Siellä, mihin puhelinyhteydet ei ylety, vesi virtaa kirkkaana, niin että sen pohjakivetkin hohtavat. Siellä, missä luonto näyttää puhtautensa, pakokaasut ja valosaasteet ovat kaukana. Siellä, missä hiljaisuus valtaa alaa, kaukana kohoavat tunturit valloittavat niiden katselijan. Siellä missä ympärille aukeaa silmin kantamattomiin avaruutta. Siellä, saa mieli hetken levähtää ja kiire unohtua, nauttia kupillisen lämmintä kaakaota ja jatkaa matkaa.
Viime viikko meni pohjoisen maisemissa. Minä, veljeni, serkkumme sekä kaverimme pakkasimme rinkkamme ja suuntasimme Saariselälle Urho Kekkosen Kansallispuistoon viisi päiväiselle vaellukselle. Tämä oli itselleni kolmas vaellus ja samalla toinen Urho Kekkosen kansallispuistossa.
Tiistaina alkoi vaelluksemme, mutta ajoimme jo maanantaina Lappiin. Matkalta varasin meille yöpaikan Köysivaaran retkeilymajalta.
Apteekin kautta matkaan
1. vaelluspäivä: Kiilopää – Suomunruoktu (15km)
Päivä oli ehtinyt jo venyä iltapäivän puolelle ennen kuin pääsimme lähtemään matkaan. Olimme käyneet aamusta vielä pyörähtämässä Saariselällä ja täydentämässä lääkevalikoimaamme maitohappobakteereilla ja ripulilääkkeellä – ihan vain varmuuden vuoksi. Jätimme auton Kiilopäälle ja siitä alkoi viisi päiväinen vaelluksemme.
Kiilopäältä kuljimme 15 kilometrin matkan Suomunruoktun autiotuvalle ja samalla ensimäiselle yöpaikallemme. Matkalla pidimme muutaman tauon, joista ensimäinen oli neljän kilometrin jälkeen Niilanpään autiotuvalla. Näimme siellä porojakin! Olin edellisenä päivänä ostanut matkan varrelta halpahallista hyttysverkkohatun, jonka hankintaa ei kyllä tippaakaan tarvinnut katua. Se säästi itkulta ja jos ei nyt sentään hammasten kiristelyltä – niin ainakin monilta, monilta hyttysenpuremilta. Kyseinen keksintö osoittautui suoranaiseksi siunaukseksi hyttysmyrkyn ohella ;)
Suomunruoktulla ei tarvinnut olla yksinään, sillä itikoiden lisäksi ihmisiäkin riiti. Arvion mukaan meidän lisäksi siellä leiriytyi 7-8 muuta henkilöä. Ensimäisen päivän aikana muutama pieni tihkusade kulki ylitsemme, mutta myös aurinko vilautteli säteitään pilviverhon takaa.
Ajattelimme ensin yöpyä teltassa, mutta huomattuamme, että autiotupa oli jäämässä tyhjilleen muiden vaeltajien kyhäillessä telttojaan me päätimme asettua sinne.
Kadonnut hattu ja poromiehiä
2. vaelluspäivä: Suomunruoktu – Luirojärvi (23km)
Suomunruoktulta matka jatkui aamulla kohti Tuiskukurua. Hyvän tovin vaellettuamme huomasin hyttysverkkohattuni tipahtaneen matkasta. Eikä itikat matkalla olleet suinkaan vähentyneet. Kyllä ketutti!
Istahdimme pitämään taukoa. Istuimme kaikki hiljaa, minä ihastelin ja ihmettelin. Ympärillä kohoavat tunturit, metsämättäät sekä vänkyrät puut muodostivat maiseman, jota saattoi vain ihailla. Luonnon rauhallisuus hyväili mieltä. Hiljaisuus – vaikkei se täydellinen ollutkaan tuntui jotenkin suurelta, mahtipontiseltakin. Tunsin itseni pieneksi sen kaiken keskellä. Huomaamattomaksi. Ja minä näin kuitenkin vain murun maailmankaikkeudesta.
Päästyämme jaloillemme jatkaaksemme matkaa luonnon hiljaisuuden rikkoi mönkijöiden ääni. Pian ohitse huristikin kaksi mönkijää, joista toinen pysähtyi kohdallemme (olivat vissiin jotain metstähallituksen huoltomiehiä) Ystävällisen oloinen mies kaivoi takaansa maastokuvioisen lätsän hyttysverkolla; minun halpahalli hattuni! Mies kysyi oliko kenties meiltä tipahtanut. Suuni levisi leveään hymyyn, väsymyskin unohtui hetkeksi, kun kiitollisena ilmoitin hatun olevan minun.
Tuiskukurulla pidimme reilun pituisen tauon. Keitimme autiotuvassa lämmintä juotavaa ja söimme leipää. Välillä harkitsimme jo sinne jäämistä, sillä olimme kaikki enemmän tai vähemmän väsyneitä. Luirojärvelle matkaa oli kuitenkin enää vain kahdeksan kilometriä ja meidän kanssa samaan aikaan Tuiskukurun autiotupaan tauolle pysähtynyt pariskunta vakuutteli reitin olevan helppokulkuista. Pariskunta oli oikeassa, matka Tuiskukurulta Luirojärvelle taittui helpommin. Pävään mahtui kolme ylitystä, mutta vain viimeisessä aivan Luirojärven autiotuvan lähellä piti kaivaa crocsit esiin. Muista selvisi vaelluskengillä.
Luirojärvelle päästyämme keitimme hernekeitot ja kävimme saunassa. Muutama poromieskin pysähtyi mönkijöiden kanssa tuvan kohdalle hetkeksi odottelemaan loppuja seurueestaan. Kysyivät olimmeko nähneet poroja – emme olleet.
Sokostin huiputus
3. vaelluspäivä: Sokosti 8km
Tortaina uni maistui ja herääminen venyi myöhäiseksi. Päätimme pitää välipäivän, ottaa rennommin ja jäädä vielä yhdeksi yöksi Luirojärvelle. Yksi vaihtoehto, jota olimme harkinneet olisi ollut kolttakylän kautta Lankojärvelle, mutta se sai nyt jäädä unien venyttyä pitkälle. Syötyämme aamupalan jätimme rinkat tuvalle ja lähdimme huiputtamaan Sokostia.
Nousu oli jyrkkää, kivikkoista ja tuntui rankalta, mutta näkymä huipulla – ja myös jo matkan varrella palkitsi. Vietimmekin huipulla hyvän tovin. Ensin asiaan kuuluvat kuvat, yksi ryhmä selfiekin otettiin. Sitten näpyttelimme kotipuoleen tekstiviestit, kun kenttää kerrankin oli. Tunnustan jopa hetkiseksi laittaneeni netin päälle ja lueskelleeni muutaman whtasapp viestin. Sen jälkeen vain istuskelimme ja katselimmme maisemia. Kun pakeni kalliolohkareiden taakse tuulensuojaan, lisäsi takin alle pitkähihasen kelpasi istuskella ja mutustella suklaata.
Jälleen kerran hämmästelin sitä, miten pieneksi itsensä voikaan tuntea. Ja miten jälleen katselin vain hipusta maailmankaikkeudesta. Sen rinnalla tunsin itseni oikeastaan näkymättömäksi. Se ei ollut kuitenkaan lainkaan ahdistava tunne tai ajatus. Oikeastaan aika turvallinen. Tajusin, että näinhän sen kuuluukin olla. Joku, joka on luonut tämän suuruuden, maailmankaikkeuden jonka keskellä tunnen itseni näkymättömäksi on vielä suurempi. Hän näkee minut ja tiedän olevani arvokas. Ei tarvitse olla suuri ollakseen arvokas – sillä pieniä me kaikki olemme. Jotenkin vain sisäistin sen paremmin tuolla.
Edelliseen päivään verrattuna Luirojärvellä porukkaa oli vähemmän. Saimme olla autiotuvassa keskenämme. Varaustuvan puolella oli yksi pariskunta. Viereisen Rajankämpän ulkopuoelle Sokostin huiputuksemme aikana ilmestyneet rinkat viestivät sinne majoittuneesta seurueesta.
Edellisenä yönä hyttyset ja kuumuus olivat häirinneet untamme, joten illasta meillä oli hyttysjahti. Seuraavan yön halusimme nukkua rauhassa. Moni itikka saikin sen illan aikana surmansa, mutta eivätpähän ainakaan enää seuraavana yönä häirinneet (ainakaan minua).
Luonto näyttää sen monet puolet, jyrkät nousut ja jyrkät laskut. Muutama kilometri tuntuu ainakin kymmeneltä. Pilvien välistä pilkahteleva auringonpaiste saattakin muuttua vesi sateeksi. Kaiken sen keskellä ymmärtää oman pienuutensa ja osan Luojansa suuruudesta. Ja tiedän, Luoja on luotuaan suurempi. Hänen lähellään olen turvassa.
Muistorikas Juhannusaatto
4. Vaelluspäivä: Luirojärvi – Lankojärvi (20km)
Juhannusaatto ja neljäs vaelluspäivämme alkoi mukavasti auringon saatellessa meitä matkaan. Lähdimme seuraamaan polkua, joka kulki aivan Luirojärven (länsi) rannan tuntumassa. Melko pian lähdettyämme näimme kaksi isoa lintua – haukkaa ehkä. Ne kaartelivat yläpuolellamme kovasti mekastaen, taisimme häiritä niiden kotirauhaa. Upeudestaan ja erinomaisesta katselu mahdollisuudesta huolimatta, minulle sopi mainiosti, että jättäisimme ne pian nauttimaan kotirauhastaan, jonka olimme keskeyttäneet. Lintupelkoisena mikään ei houkutellut minua jäämään tekemään niistä parempia havaintoja.
Tulimme suolle, jossa reitti kävi sen verran märäksi, että hetken aikaa etsimme kuivempaa reittiä, joka löytyikin melko pian. Tosin veljeni ylitti pahimman märeikön puunrunkoa pitkin taiteillen. Me muut jätimme tasapainoittelun toiseen kertaan ja kiersimme.
Suon jälkeen matka jatkui sateen seuratessa mukanamme, kunhan olimme ensin kaivaneet sadesuojia niin itsellemme kuin rinkoillemmekin.Ukkosenkin jyrähtely kantautui vaimeana jostain kaukaa, mutta meidän kohdallemme se ei osunut - hyvä niin.
Ylitimme Palovanganjoen siltaa pitkin. Ensisilmäyksellä silta ei herättänyt suurinta luottamusta vaan vaikutti huteralta. Kaide oltiin vaivauduttu rakentamaan vain toiselle puolelle, mutta saattoipahan paremmin ihastella muutaman metrin pudotusta ja alla kuohuavaa koskea. Kukapa sitä nyt ei haluaisi katsella ylittäessään siltaa, josta toiselta puolen puuttuu kaide? Astuessani sillalle totesin sen tuntuvan vankemmalta, kun miltä näytti. Päätin kuitenkin olla katsomatta toisella puolella olevaa vapaata pudotusta.
Kuljimme pitkän matkaan kapeita, kivisiä polkuja pitkin. Tuntui, kun joka askeleella olisi saanut katsoa mihin astui. Reitti oli tähän mennessä kaikista hankalinta ja hitainta kulkea. Aurinko ja sade vuorottelivat kilpaa seuranamme, mutta sade sai ylivoiman.
Lähestyessämme Suomujoen ylityskohtaa kuulimme takanamme huutoa. Pariskunta, joka oli nukkunut edellisen yön Luirojärvellä varaustuvan puolella viittoili meitä odottamaan. He olivat lähteneet tänään hyvän tovin ennen meitä ja olivat myös matkalla Lankojärvelle, mutta olivat eksyneet matkalla. Veljeni näytti omalta kartaltaan, missä olimme ja kertoi, että tässä oli vielä joki ylitettävänä ennen Lankojärven tupaa. Niin vaellusseurueemme kasvoi loppu matkaksi ja yhdessä kävimme Suomujoen ylitykseen.
Päästessämme kahlaamon kohdalle katsoin jokea ja totesin, ettei tämä ole syvä laisinkaan. Jälleen kerran sain todeta, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Käärittyäni lahkeeni ja lähtiessäni ylittämään jokea, totesin, että olisi voinut jättää käärimättäkin. Vettä oli haaroihin asti ja housuthan siinä rinkanpohjan lisäksi kastuivat. Vaelluskengät olin sitonut liian alas rinkaan ja ne ahmaisivat kunnon kulauksen vettä. Lopussa virta oli sen verran voimakasta, että mielessä käväisi jo että uidaankohan tässä kokonaan. Ei uitu - onneksi. Ylityksen jälkeen lähdimme märkinä sen päivän viimeiselle kilometrille (tai niin ainakin luulimme) kohti Lankojärven autio- ja varaustupaa. Viimeinen kilometri venyi aiottua pidemmäksi. Tullessamme uudestaan nuotipaikan luo, jonka olimme jo kerran ohittaneet tajusimme kulkeneemme harhaan ja kävelleemme ympyrän. Nyt on sitten sekin koettu.
Päästyämme Lankojärven tuvalle märkinä ja väsyneinä 10 tunnin ja reilun 20 kilometrin valelluspäivän päätteeksi pariskunta meni varaustuvan puoelle ja me valloittimme autiotuvan. Laitoimme kaminaan tulet ja ripustimme märät kamppeet kuivumaan. Lämpötila nousi sen verran korkeaksi, että telttayö tuntui houkuttelevalta vaihtoedolta. Syötyämme ruuan pystytimme teltan.
Veljeni ilahdutti meitä kaikkia suuresti kaivaestaan rinkasta meille kaikille suklaamousse pussit! Voin kertoa, että kyllä lämmitti mieltä ja helli makunystyröitä. Täydellinen yllätys tälle päivälle! Hän sanoi, että oli suunnitellut antavansa ne jo edellisenä päivänä , mutta oli unohtanut. Melkeinpä johdatuksen makua totesin, sillä tämä päivä tarvitsi niitä enemmän kuin edellinen.
Paluu sivistykseen
5. vaelluspäivä: Lankojärvi – Kiillopää (20km)
Viimeisen päivän askeleet kuljettivat meitä nopeammin kuin edellisenä päivänä. Matka Lankoäjveltä takaisin Kiillopäälle taittui viidessä ja puolessa tunnissa. Johtunee siitä, että maasto oli paljon helpompi kulkuisempaan kuin edellisenä päivänä. Myös askel askeleelta lähempänä häämöttävä "maali" sai askelleen tuntumaan kevyemmältä. (Suurimmaksi osaksi) leveä ja helppokulkuinen polku johdatteli meidät metsän läpi Rautulammen päivätuvalle keittämään vielä viimeiset lämpimät juomat ja naukkamaan välipalaa. Sieltä jatkettuamme matkaa saimme nauttia vielä tunturimaisemista kulkiessamme kohti Kiillopäätä. Niilanpään päivätupa jäi vaelluksemme ensimäiseksi ja viimeiseksi levähdyspaikaksi.
Kiillopäälle päästyämme ajoimme ensimäisen yön majapaikkaamme Köysivaaran retkeilymajalle. Siellä meitä odotti jälleen (kaminalla) lämitetty 15- hengen tupa (jossa ei nytkään ollut muita) sekä sauna, jossa sai varsin pehmeät ja miellyttävät löylyt. Jos noilta seuduilta kaipaa yöksi tai pariksi vain yöpaikkaa, eikä sähköt ole välttämöttömyys, voin suositella tuota paikkaa. Isäntäväki oli mukavia ja ystävällisiä. Kaasuliedellä sai hyvin tehtyä ruokaa. Yö maksoi 15 euroa ja se sisälsi saunan. Sopii erinomaisesti yöpaikaksi vaellustsen yhteyteen. Kyseinen paikka järjestää muutakin toimintaa mm. Ryhmille. Suosittelen tutustumaan tästä
Takana on jälleen upea vaellus ja pitkin matkaa puheissa kulki mukana "kun seuraavan kerran". Lappi luomoaa – aina. Siitäkin huolimatta, että oli hetkiä, kun oli märkä, väsynyt ja kroppaa särki, niin silti en vaihtasi hetkeäkään pois (toki näin jälkeenpäinhän sen on helppo sanoa) Niistä muodostuu se muistojen rikas kirjo. Ja fiilis oli kuitenkin suurenmanosan aikaa hyvä – turhautuneisuus oli vain hetkellinen vierailija. Tätäkin kaikkea muistelee varmaan vielä pitkään. Matkan varrella oleville kommelluksille nauraa ja aika kultaa muistoja, niin ettei niitä turhautuneisuudenkaan hetkiä enää muista. Ainakaan niin vahvasti.
Aika oli palata kotiin, sivistyksen pariin. Mutta mikä onkaan loppujen lopuksi sivistystä? Katujen varsille unohtuneet roskatko ovat sivistystä kirkkaana virtaavan joen ja puhtaan luonnon rinnalla? Oli miten oli, välillä pitää palata, jotta voi lähteä uudelleen. Eikä saunan pehmeänä puhtaisiin vaatteisiin pukeutuminen tunnu sekään lainkaan epämiellyttävältä. Vedenkeittimessä poriseva vesi, sen kaikessa arkisuudessaan on ylellisyyttä. Uusia seikkailuja odotellessa tiedän, että Lappi kutsuu vielä takaisin.
Pitkän päivän jälkeen palkintona on lepopaikka, jossa voit pääsi kallistaa, eikä unta tarvitse kauaa odottaa, se tulee pian. Yöllä saatat herätä, erottaa ulkona yöttömän yön auringonsäteet, jotka houkuttelevat sinua pihalle katsomaan, mutta väsymys kutsuu sinut jatkamaan untasi, joka lopulta kantaa sinut voimaannuttaen uuteen päivään, uuteen seikkailuun - etkä vielä tiedä mikä sinua odottaa.
Viime viikko meni pohjoisen maisemissa. Minä, veljeni, serkkumme sekä kaverimme pakkasimme rinkkamme ja suuntasimme Saariselälle Urho Kekkosen Kansallispuistoon viisi päiväiselle vaellukselle. Tämä oli itselleni kolmas vaellus ja samalla toinen Urho Kekkosen kansallispuistossa.
Tiistaina alkoi vaelluksemme, mutta ajoimme jo maanantaina Lappiin. Matkalta varasin meille yöpaikan Köysivaaran retkeilymajalta.
Apteekin kautta matkaan
1. vaelluspäivä: Kiilopää – Suomunruoktu (15km)
Päivä oli ehtinyt jo venyä iltapäivän puolelle ennen kuin pääsimme lähtemään matkaan. Olimme käyneet aamusta vielä pyörähtämässä Saariselällä ja täydentämässä lääkevalikoimaamme maitohappobakteereilla ja ripulilääkkeellä – ihan vain varmuuden vuoksi. Jätimme auton Kiilopäälle ja siitä alkoi viisi päiväinen vaelluksemme.
Kiilopäältä kuljimme 15 kilometrin matkan Suomunruoktun autiotuvalle ja samalla ensimäiselle yöpaikallemme. Matkalla pidimme muutaman tauon, joista ensimäinen oli neljän kilometrin jälkeen Niilanpään autiotuvalla. Näimme siellä porojakin! Olin edellisenä päivänä ostanut matkan varrelta halpahallista hyttysverkkohatun, jonka hankintaa ei kyllä tippaakaan tarvinnut katua. Se säästi itkulta ja jos ei nyt sentään hammasten kiristelyltä – niin ainakin monilta, monilta hyttysenpuremilta. Kyseinen keksintö osoittautui suoranaiseksi siunaukseksi hyttysmyrkyn ohella ;)
Suomunruoktulla ei tarvinnut olla yksinään, sillä itikoiden lisäksi ihmisiäkin riiti. Arvion mukaan meidän lisäksi siellä leiriytyi 7-8 muuta henkilöä. Ensimäisen päivän aikana muutama pieni tihkusade kulki ylitsemme, mutta myös aurinko vilautteli säteitään pilviverhon takaa.
Ajattelimme ensin yöpyä teltassa, mutta huomattuamme, että autiotupa oli jäämässä tyhjilleen muiden vaeltajien kyhäillessä telttojaan me päätimme asettua sinne.
Kadonnut hattu ja poromiehiä
2. vaelluspäivä: Suomunruoktu – Luirojärvi (23km)
Suomunruoktulta matka jatkui aamulla kohti Tuiskukurua. Hyvän tovin vaellettuamme huomasin hyttysverkkohattuni tipahtaneen matkasta. Eikä itikat matkalla olleet suinkaan vähentyneet. Kyllä ketutti!
Istahdimme pitämään taukoa. Istuimme kaikki hiljaa, minä ihastelin ja ihmettelin. Ympärillä kohoavat tunturit, metsämättäät sekä vänkyrät puut muodostivat maiseman, jota saattoi vain ihailla. Luonnon rauhallisuus hyväili mieltä. Hiljaisuus – vaikkei se täydellinen ollutkaan tuntui jotenkin suurelta, mahtipontiseltakin. Tunsin itseni pieneksi sen kaiken keskellä. Huomaamattomaksi. Ja minä näin kuitenkin vain murun maailmankaikkeudesta.
Päästyämme jaloillemme jatkaaksemme matkaa luonnon hiljaisuuden rikkoi mönkijöiden ääni. Pian ohitse huristikin kaksi mönkijää, joista toinen pysähtyi kohdallemme (olivat vissiin jotain metstähallituksen huoltomiehiä) Ystävällisen oloinen mies kaivoi takaansa maastokuvioisen lätsän hyttysverkolla; minun halpahalli hattuni! Mies kysyi oliko kenties meiltä tipahtanut. Suuni levisi leveään hymyyn, väsymyskin unohtui hetkeksi, kun kiitollisena ilmoitin hatun olevan minun.
Tuiskukurulla pidimme reilun pituisen tauon. Keitimme autiotuvassa lämmintä juotavaa ja söimme leipää. Välillä harkitsimme jo sinne jäämistä, sillä olimme kaikki enemmän tai vähemmän väsyneitä. Luirojärvelle matkaa oli kuitenkin enää vain kahdeksan kilometriä ja meidän kanssa samaan aikaan Tuiskukurun autiotupaan tauolle pysähtynyt pariskunta vakuutteli reitin olevan helppokulkuista. Pariskunta oli oikeassa, matka Tuiskukurulta Luirojärvelle taittui helpommin. Pävään mahtui kolme ylitystä, mutta vain viimeisessä aivan Luirojärven autiotuvan lähellä piti kaivaa crocsit esiin. Muista selvisi vaelluskengillä.
Luirojärvelle päästyämme keitimme hernekeitot ja kävimme saunassa. Muutama poromieskin pysähtyi mönkijöiden kanssa tuvan kohdalle hetkeksi odottelemaan loppuja seurueestaan. Kysyivät olimmeko nähneet poroja – emme olleet.
Sokostin huiputus
3. vaelluspäivä: Sokosti 8km
Tortaina uni maistui ja herääminen venyi myöhäiseksi. Päätimme pitää välipäivän, ottaa rennommin ja jäädä vielä yhdeksi yöksi Luirojärvelle. Yksi vaihtoehto, jota olimme harkinneet olisi ollut kolttakylän kautta Lankojärvelle, mutta se sai nyt jäädä unien venyttyä pitkälle. Syötyämme aamupalan jätimme rinkat tuvalle ja lähdimme huiputtamaan Sokostia.
Nousu oli jyrkkää, kivikkoista ja tuntui rankalta, mutta näkymä huipulla – ja myös jo matkan varrella palkitsi. Vietimmekin huipulla hyvän tovin. Ensin asiaan kuuluvat kuvat, yksi ryhmä selfiekin otettiin. Sitten näpyttelimme kotipuoleen tekstiviestit, kun kenttää kerrankin oli. Tunnustan jopa hetkiseksi laittaneeni netin päälle ja lueskelleeni muutaman whtasapp viestin. Sen jälkeen vain istuskelimme ja katselimmme maisemia. Kun pakeni kalliolohkareiden taakse tuulensuojaan, lisäsi takin alle pitkähihasen kelpasi istuskella ja mutustella suklaata.
Jälleen kerran hämmästelin sitä, miten pieneksi itsensä voikaan tuntea. Ja miten jälleen katselin vain hipusta maailmankaikkeudesta. Sen rinnalla tunsin itseni oikeastaan näkymättömäksi. Se ei ollut kuitenkaan lainkaan ahdistava tunne tai ajatus. Oikeastaan aika turvallinen. Tajusin, että näinhän sen kuuluukin olla. Joku, joka on luonut tämän suuruuden, maailmankaikkeuden jonka keskellä tunnen itseni näkymättömäksi on vielä suurempi. Hän näkee minut ja tiedän olevani arvokas. Ei tarvitse olla suuri ollakseen arvokas – sillä pieniä me kaikki olemme. Jotenkin vain sisäistin sen paremmin tuolla.
Edelliseen päivään verrattuna Luirojärvellä porukkaa oli vähemmän. Saimme olla autiotuvassa keskenämme. Varaustuvan puolella oli yksi pariskunta. Viereisen Rajankämpän ulkopuoelle Sokostin huiputuksemme aikana ilmestyneet rinkat viestivät sinne majoittuneesta seurueesta.
Edellisenä yönä hyttyset ja kuumuus olivat häirinneet untamme, joten illasta meillä oli hyttysjahti. Seuraavan yön halusimme nukkua rauhassa. Moni itikka saikin sen illan aikana surmansa, mutta eivätpähän ainakaan enää seuraavana yönä häirinneet (ainakaan minua).
Luonto näyttää sen monet puolet, jyrkät nousut ja jyrkät laskut. Muutama kilometri tuntuu ainakin kymmeneltä. Pilvien välistä pilkahteleva auringonpaiste saattakin muuttua vesi sateeksi. Kaiken sen keskellä ymmärtää oman pienuutensa ja osan Luojansa suuruudesta. Ja tiedän, Luoja on luotuaan suurempi. Hänen lähellään olen turvassa.
Muistorikas Juhannusaatto
4. Vaelluspäivä: Luirojärvi – Lankojärvi (20km)
Juhannusaatto ja neljäs vaelluspäivämme alkoi mukavasti auringon saatellessa meitä matkaan. Lähdimme seuraamaan polkua, joka kulki aivan Luirojärven (länsi) rannan tuntumassa. Melko pian lähdettyämme näimme kaksi isoa lintua – haukkaa ehkä. Ne kaartelivat yläpuolellamme kovasti mekastaen, taisimme häiritä niiden kotirauhaa. Upeudestaan ja erinomaisesta katselu mahdollisuudesta huolimatta, minulle sopi mainiosti, että jättäisimme ne pian nauttimaan kotirauhastaan, jonka olimme keskeyttäneet. Lintupelkoisena mikään ei houkutellut minua jäämään tekemään niistä parempia havaintoja.
Tulimme suolle, jossa reitti kävi sen verran märäksi, että hetken aikaa etsimme kuivempaa reittiä, joka löytyikin melko pian. Tosin veljeni ylitti pahimman märeikön puunrunkoa pitkin taiteillen. Me muut jätimme tasapainoittelun toiseen kertaan ja kiersimme.
Suon jälkeen matka jatkui sateen seuratessa mukanamme, kunhan olimme ensin kaivaneet sadesuojia niin itsellemme kuin rinkoillemmekin.Ukkosenkin jyrähtely kantautui vaimeana jostain kaukaa, mutta meidän kohdallemme se ei osunut - hyvä niin.
Ylitimme Palovanganjoen siltaa pitkin. Ensisilmäyksellä silta ei herättänyt suurinta luottamusta vaan vaikutti huteralta. Kaide oltiin vaivauduttu rakentamaan vain toiselle puolelle, mutta saattoipahan paremmin ihastella muutaman metrin pudotusta ja alla kuohuavaa koskea. Kukapa sitä nyt ei haluaisi katsella ylittäessään siltaa, josta toiselta puolen puuttuu kaide? Astuessani sillalle totesin sen tuntuvan vankemmalta, kun miltä näytti. Päätin kuitenkin olla katsomatta toisella puolella olevaa vapaata pudotusta.
Kuljimme pitkän matkaan kapeita, kivisiä polkuja pitkin. Tuntui, kun joka askeleella olisi saanut katsoa mihin astui. Reitti oli tähän mennessä kaikista hankalinta ja hitainta kulkea. Aurinko ja sade vuorottelivat kilpaa seuranamme, mutta sade sai ylivoiman.
Lähestyessämme Suomujoen ylityskohtaa kuulimme takanamme huutoa. Pariskunta, joka oli nukkunut edellisen yön Luirojärvellä varaustuvan puolella viittoili meitä odottamaan. He olivat lähteneet tänään hyvän tovin ennen meitä ja olivat myös matkalla Lankojärvelle, mutta olivat eksyneet matkalla. Veljeni näytti omalta kartaltaan, missä olimme ja kertoi, että tässä oli vielä joki ylitettävänä ennen Lankojärven tupaa. Niin vaellusseurueemme kasvoi loppu matkaksi ja yhdessä kävimme Suomujoen ylitykseen.
Päästessämme kahlaamon kohdalle katsoin jokea ja totesin, ettei tämä ole syvä laisinkaan. Jälleen kerran sain todeta, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Käärittyäni lahkeeni ja lähtiessäni ylittämään jokea, totesin, että olisi voinut jättää käärimättäkin. Vettä oli haaroihin asti ja housuthan siinä rinkanpohjan lisäksi kastuivat. Vaelluskengät olin sitonut liian alas rinkaan ja ne ahmaisivat kunnon kulauksen vettä. Lopussa virta oli sen verran voimakasta, että mielessä käväisi jo että uidaankohan tässä kokonaan. Ei uitu - onneksi. Ylityksen jälkeen lähdimme märkinä sen päivän viimeiselle kilometrille (tai niin ainakin luulimme) kohti Lankojärven autio- ja varaustupaa. Viimeinen kilometri venyi aiottua pidemmäksi. Tullessamme uudestaan nuotipaikan luo, jonka olimme jo kerran ohittaneet tajusimme kulkeneemme harhaan ja kävelleemme ympyrän. Nyt on sitten sekin koettu.
Päästyämme Lankojärven tuvalle märkinä ja väsyneinä 10 tunnin ja reilun 20 kilometrin valelluspäivän päätteeksi pariskunta meni varaustuvan puoelle ja me valloittimme autiotuvan. Laitoimme kaminaan tulet ja ripustimme märät kamppeet kuivumaan. Lämpötila nousi sen verran korkeaksi, että telttayö tuntui houkuttelevalta vaihtoedolta. Syötyämme ruuan pystytimme teltan.
Veljeni ilahdutti meitä kaikkia suuresti kaivaestaan rinkasta meille kaikille suklaamousse pussit! Voin kertoa, että kyllä lämmitti mieltä ja helli makunystyröitä. Täydellinen yllätys tälle päivälle! Hän sanoi, että oli suunnitellut antavansa ne jo edellisenä päivänä , mutta oli unohtanut. Melkeinpä johdatuksen makua totesin, sillä tämä päivä tarvitsi niitä enemmän kuin edellinen.
Paluu sivistykseen
5. vaelluspäivä: Lankojärvi – Kiillopää (20km)
Viimeisen päivän askeleet kuljettivat meitä nopeammin kuin edellisenä päivänä. Matka Lankoäjveltä takaisin Kiillopäälle taittui viidessä ja puolessa tunnissa. Johtunee siitä, että maasto oli paljon helpompi kulkuisempaan kuin edellisenä päivänä. Myös askel askeleelta lähempänä häämöttävä "maali" sai askelleen tuntumaan kevyemmältä. (Suurimmaksi osaksi) leveä ja helppokulkuinen polku johdatteli meidät metsän läpi Rautulammen päivätuvalle keittämään vielä viimeiset lämpimät juomat ja naukkamaan välipalaa. Sieltä jatkettuamme matkaa saimme nauttia vielä tunturimaisemista kulkiessamme kohti Kiillopäätä. Niilanpään päivätupa jäi vaelluksemme ensimäiseksi ja viimeiseksi levähdyspaikaksi.
Kiillopäälle päästyämme ajoimme ensimäisen yön majapaikkaamme Köysivaaran retkeilymajalle. Siellä meitä odotti jälleen (kaminalla) lämitetty 15- hengen tupa (jossa ei nytkään ollut muita) sekä sauna, jossa sai varsin pehmeät ja miellyttävät löylyt. Jos noilta seuduilta kaipaa yöksi tai pariksi vain yöpaikkaa, eikä sähköt ole välttämöttömyys, voin suositella tuota paikkaa. Isäntäväki oli mukavia ja ystävällisiä. Kaasuliedellä sai hyvin tehtyä ruokaa. Yö maksoi 15 euroa ja se sisälsi saunan. Sopii erinomaisesti yöpaikaksi vaellustsen yhteyteen. Kyseinen paikka järjestää muutakin toimintaa mm. Ryhmille. Suosittelen tutustumaan tästä
Takana on jälleen upea vaellus ja pitkin matkaa puheissa kulki mukana "kun seuraavan kerran". Lappi luomoaa – aina. Siitäkin huolimatta, että oli hetkiä, kun oli märkä, väsynyt ja kroppaa särki, niin silti en vaihtasi hetkeäkään pois (toki näin jälkeenpäinhän sen on helppo sanoa) Niistä muodostuu se muistojen rikas kirjo. Ja fiilis oli kuitenkin suurenmanosan aikaa hyvä – turhautuneisuus oli vain hetkellinen vierailija. Tätäkin kaikkea muistelee varmaan vielä pitkään. Matkan varrella oleville kommelluksille nauraa ja aika kultaa muistoja, niin ettei niitä turhautuneisuudenkaan hetkiä enää muista. Ainakaan niin vahvasti.
Aika oli palata kotiin, sivistyksen pariin. Mutta mikä onkaan loppujen lopuksi sivistystä? Katujen varsille unohtuneet roskatko ovat sivistystä kirkkaana virtaavan joen ja puhtaan luonnon rinnalla? Oli miten oli, välillä pitää palata, jotta voi lähteä uudelleen. Eikä saunan pehmeänä puhtaisiin vaatteisiin pukeutuminen tunnu sekään lainkaan epämiellyttävältä. Vedenkeittimessä poriseva vesi, sen kaikessa arkisuudessaan on ylellisyyttä. Uusia seikkailuja odotellessa tiedän, että Lappi kutsuu vielä takaisin.
Pitkän päivän jälkeen palkintona on lepopaikka, jossa voit pääsi kallistaa, eikä unta tarvitse kauaa odottaa, se tulee pian. Yöllä saatat herätä, erottaa ulkona yöttömän yön auringonsäteet, jotka houkuttelevat sinua pihalle katsomaan, mutta väsymys kutsuu sinut jatkamaan untasi, joka lopulta kantaa sinut voimaannuttaen uuteen päivään, uuteen seikkailuun - etkä vielä tiedä mikä sinua odottaa.
Ihanan kuuloinen vaellus, tätä oli ilo lukea 😊
VastaaPoista