Mun ei tarvii piiloutua
Koulussa en koskaan ollut se penaalin terävin kynä. Itse asiassa usein tuntui, että olin se joka oli unohdettu terottaa kokonaan. Numerot oli hepreaa ja kieltenkin kanssa takkuili. Ekalla luokalla, kun muut oppi kirjoittamaan, mun mielessä vilisi satuja, kertomuksia, suuria seikkailuja. Olisin halunnut ne paperille ja yritinkin, mutta ei ollut niin helppoa muodostaa kirjamista tavuja saati tavuista sanoja. Ei mulle ainakaan, ehkä muille. Ihmettelinkin, miten ne siinä onnistui. Ekan luokan kertasin, korrektimpi ilmaisu sille, että jäi luokalle, mutta lapsen maailmassa se ei ollut yhtään sen korrektimpaa. Pian tutuiksi tuli erityisopettaja, psykologit, terapeutit ja ties mitkä instituutit. " Siellä sua autetaan, jotta koulu olisi helpompaa ", taas korrekti ilmaus aikuisten maailmasta. Niinhän ne halusi auttaa ja auttoivatkin. Mulle niiden palikkatestit tarkoitti , että ne yritti ymmärtää mikä mussa on vikana, jotta sen voisi korjata. Mäkin yritin ymmärtää. Ja sitten mä