Mun ei tarvii piiloutua

Koulussa en koskaan ollut se penaalin terävin kynä. Itse asiassa usein tuntui, että olin se joka oli unohdettu terottaa kokonaan. Numerot oli hepreaa ja kieltenkin kanssa takkuili. Ekalla luokalla, kun muut oppi kirjoittamaan, mun mielessä vilisi satuja, kertomuksia, suuria seikkailuja. Olisin halunnut ne paperille ja yritinkin, mutta ei ollut niin helppoa muodostaa kirjamista tavuja saati tavuista sanoja. Ei mulle ainakaan, ehkä muille. Ihmettelinkin, miten ne siinä onnistui. Ekan luokan kertasin, korrektimpi ilmaisu sille, että jäi luokalle, mutta lapsen maailmassa se ei ollut yhtään sen korrektimpaa.

Pian tutuiksi tuli erityisopettaja, psykologit, terapeutit ja ties mitkä instituutit. "Siellä sua autetaan, jotta koulu olisi helpompaa", taas korrekti ilmaus aikuisten maailmasta. Niinhän ne halusi auttaa ja auttoivatkin. Mulle niiden palikkatestit tarkoitti, että ne yritti ymmärtää mikä mussa on vikana, jotta sen voisi korjata. Mäkin yritin ymmärtää. Ja sitten mä keksin sen tai niin luulin.

 Mä katsoin itseäni ja totesin, että mun täytyy olla tyhmä. Ei sitä mulle kukaan sanonut, eikä sitä missään lukenut, mutta niinhän sen täytyi olla, mä ajattelin. Hieman harmitti, se ei ollut sitä, mitä olisin halunut olla.  Matkakumppaniksi tuli häpeä, se lupasi suojella mua. Katsoa mun perään ja opettaa miten piiloutua. Se seisoi hiljaa mun vierellä, kun muut vertaili niiden koenumeroita tai kun vanhemmilta piti pyytää allekirjoitus. Usein en heti näyttänyt sitä kotona ja toivoin, että ope unohtaisi tarkistaa, onko vanhemmat nähneet kokeen. Joskus unohtikin, silloin me lyötiin kättäpäälle häpeän kaa ja piilotettiin se paperi. Usein ne kuitenkin muisti ja silloin me ei päästy piiloutumaan. Aamuisin katsoin peiliin ja häpeä tuijotti mua takaisin. Siitä me lähdettiin uuteen päivään, yhdessä.

Yläasteella mä haaveilin radio- ja lehtitoimittajan urasta. Tykkäsinhän puhua ja kirjoittaa. Sit joku sanoi, että pitää mennä lukioon. Siinä se tuli, vuori jota en voisi ylittää, ainakin niin mä uskoin, kun häpeä mulle niin vakuutteli. Olinhan mä kuunnellut sitä jo useamman vuoden ja oppinut luottamaan, että se oli yleensä oikeassa.

Peruskoulusta lähdin ammattikouluun. Siellä häpeä löi lukot muhun, se halusi varjella mua tiukemmin, joltain... Enää en tiedä miltä. Se oli kuitenkin hyvää aikaa, ensimmäistä kertaa pikään aikaan mä tykkäsin koulusta. Arvosanoistakin kehtasi jo puhua ääneen, ne ei olleet enää huonoja vaikka häpeä ei sitä tainnut ehtiä huomata. Olihan sillä kädet täynnä työtä,  kun se suojeli mua ja etsi mulle piilopaikkoja.  Mulla oli kuitenkin opettaja, joka oli niin uskottava, että sen sanoja häpeäkin uskoi ja hellitti hieman otettaan. Peilissä vilahti jotain muutakin kuin tyttö,  joka on tyhmä. En halunnut kuitenkaan antaa häpeän kokonaan mennä. En tiennyt osaisinko tehdä päätöksiä ilman sitä. Se sai pysytellä lähettyvillä.

 Mä olen onnekas, mulla on ystäviä. Ystäviä, jotka on kiinnostuneet mun ajatuksista elämästä, joita mä jaan niille ääneen. Ne sanoi mulle, että mussa on viisautta. En mä heti uskonut. Ne kertoi sen mulle kuitenkin uudestaan ja uudestaan. Tietämättään ne kivitti musta pois valheen, johon se opettaja,  josta jo kerroin, oli heittänyt ensimäisen kiven. Peilistä oli kadonnut tyttö,  joka on tyhmä. 

Tänään kävelin ulos yliopiston ovista ja hymyilin. Mä olin ylittänyt itseni. Tehnyt jotain, mitä en vielä vähän aikaan sitten uskonut tekeväni; hain yliopistoon. Kävellessäni pois pääsykokeista en vaan voinut olla hymyilemmättä. Oikeastaan olisin halunnut nauraa ääneen. Olin yllättänyt itsenikin, mulla oli vastauksia niihin kysymyksiin siinä paperilla. En tiedä onko ne tarpeeksi, ei välttämättä. Häpeä yrittikin, etten kertoisi ihan kaikille, jos en tulosten tultua pääsekkään kouluun, me voitaisiin häpeän kanssa taas piilottaa se numero, niin kuin lapsena ja vain unohtaa, että epäonnistuin.

Tänään mä kuitenkin onnistuin. Onnistuin siinä, että jos mä unelmoin jotain voin kulkea kohti sitä vaikka se tarkoittaisikin, että mun pitäisi kiivetä vuorelle, jonka oon uskotellut itselleni olevan mahdottomuus. Tänään sen vuori oli yliopiston pääsykokeet ja kun aurinko saatteli mut juna-asemalle tuulen leikkiessäni hiuksillani, mä ymmärsin,että mä en tarvitse häpeän suojelua. Mun ei tarvii piilottaa tai piiloutua.