Rivien väliin kätkettyä

Joskus en pitänyt syksystä. Se oli minulle vain pitkiä pimeitä päiviä, ruman paljaaksi riisuttu luonto ja loputtomia sateita. Kuraa. Sitten jossain vaiheessa pitkä koulumatka pakotti heräämään aikaisin. Ennen kuin kaamoksen pimeys ehti piilottamaan parhaimmat hetket syksystä - aamut. Ehdin nähdä sen. Kirpeä ilma, huurteinen nurmikko, punertava piha vaahtera ja sumuinen kotikatu, johon aurinko oikoi ensi säteitään. Vallitseva hiljaisuus. Hetkinä, kun astelin ulos väsyneenä  teini-ikäiselle liian aikasesta herätyksestä ja samaan aikaan, kun sisälläni myllersi pahaolo, jolle ei ollut sanoja, silloin minä rakastuin siihen. Ensin syysaamuihin. Sillä niiden kauneus ja rauhoittavuus valoitti  mieleni. Se oli terapiaa selittämättömälle surulleni. Huomasin, että syksy on muutakin kuin loputtomia sateita ja rapaa, autoja jotka eivät hidasta ajaessaan ohitseni kuralammikosta tai pitkiä pimeitä päiviä. Se on kirpeitä, mutta rauhoittavan kauniita aamuja, väreihin sonnustautuneita puita, sumui

Siellä, mihin puhelinyhteydet ei ylety, vesi virtaa kirkkaana, niin että sen pohjakivetkin hohtavat. Siellä, missä luonto näyttää puhtautensa, pakokaasut ja valosaasteet ovat kaukana. Siellä, missä hiljaisuus valtaa alaa, kaukana kohoavat tunturit valloittavat niiden katselijan. Siellä missä ympärille aukeaa silmin kantamattomiin avaruutta. Siellä, saa mieli hetken levähtää ja kiire unohtua, nauttia kupillisen lämmintä kaakaota ja jatkaa matkaa. Viime viikko meni pohjoisen maisemissa. Minä, veljeni, serkkumme sekä kaverimme pakkasimme rinkkamme ja suuntasimme Saariselälle Urho Kekkosen Kansallispuistoon viisi päiväiselle vaellukselle. Tämä oli itselleni kolmas vaellus ja samalla toinen Urho Kekkosen kansallispuistossa. Tiistaina alkoi vaelluksemme, mutta ajoimme jo maanantaina Lappiin. Matkalta varasin meille yöpaikan Köysivaaran retkeilymajalta. Apteekin kautta matkaan 1. vaelluspäivä: Kiilopää – Suomunruoktu (15km) Päivä oli ehtinyt jo venyä iltapäivän puolelle ennen kuin pä

Edellisestä blogi päivytyksestä on taas tovi. En aio kuitenkaan väittää, että se on jäänyt kevään ja sen kiireiden jalkoihin. Valehtelisin. Koneeltani löytyy monta aloitettua tekstiä. Ne ovat keskeneräisiä, ajatusten alkuja, jotka odottavat inspiraatiota saattamaan ne niiden loppusanoille. Siksi tänään ajattelin jakaa jotain arjestani tai siitä miten siitä on tullut arki. Kahdeksan kuukautta sitten oli kliseisesti ilmaistuna (anteeksi) aika kääntää uusi sivu elämässäni. Muutin uuteen kaupunkiin, aloitin uuden työn. Työn, josta olen nauttinut ja tykännyt. Kuluneen lukuvuoden aikana olen saanut seurata ekaluokkalaisten ensiaskelia koulumaailmassa. Ihastella ja hämmästellä sitä, miten paljo heissä tapahtuu muutosta lukuvuoden aikana. He ystävystyvät, oppivat lukemaan, tulevat rohkeammiksi ja itsenäisimmiksi. Aina välillä minullakin on ollut olo kuin ekaluokkalaisella. Tai ainakin hämmentyneisyytemme määrä on ollut verrattavissa. Ekaluokkalaisten piti oppia liikkumaan koulussa. Minun

Lyhyt on matka uneen, joka iäisyyteen vie, uuteen elämään, kaikki uudeksi luotuna entinen on jäänyt siellä ei sydän lyömästä lakkaa, eikä surusta tehdä lauluja. **************** Entiselle luokkalaiselleni, joka nukkui pois. Aina, kun joku lähtee liian aikaisin se pysäyttää. Tai pysäyttää se silloinkin vaikka olisi ennättänyt vanhuuteen. Kuolema - se pysäyttää aina ja saa miettimään elämän rajallisuutta. Onneksi on jotain tätä elämää suurempaa. Toivo, jota ei vielä edes täysin ymmärrä.