Syksyn värinen elämä
Joskus en pitänyt syksystä. Se oli minulle vain pitkiä pimeitä päiviä, ruman paljaaksi riisuttu luonto ja loputtomia sateita. Kuraa.
Sitten jossain vaiheessa pitkä koulumatka pakotti heräämään aikaisin. Ennen kuin kaamoksen pimeys ehti piilottamaan parhaimmat hetket syksystä - aamut. Ehdin nähdä sen. Kirpeä ilma, huurteinen nurmikko, punertava piha vaahtera ja sumuinen kotikatu, johon aurinko oikoi ensi säteitään. Vallitseva hiljaisuus.
Hetkinä, kun astelin ulos väsyneenä teini-ikäiselle liian aikasesta herätyksestä ja samaan aikaan, kun sisälläni myllersi pahaolo, jolle ei ollut sanoja, silloin minä rakastuin siihen. Ensin syysaamuihin. Sillä niiden kauneus ja rauhoittavuus valoitti mieleni. Se oli terapiaa selittämättömälle surulleni.
Huomasin, että syksy on muutakin kuin loputtomia sateita ja rapaa, autoja jotka eivät hidasta ajaessaan ohitseni kuralammikosta tai pitkiä pimeitä päiviä. Se on kirpeitä, mutta rauhoittavan kauniita aamuja, väreihin sonnustautuneita puita, sumuisia hetkiä, joihin aurinko saattelee säteitään. Alas leijailevia lehtiä. Lintuparvia aurassa. Se on kauneutta.
Kyllä. Syksyihin kuuluu edelleenkin päivä päivältä vähenevä valoisan aika, harmaat ja sateiset kurakelit. Jotkut autot ajavat edelleenkin ohi kuralammikosta hidastamatta. Ja puutkin luopuvat värikkäästä syyskuosistaan ja jäävät paljaan rumina seisomaan harmauteen. Noina päivinä aamu heräämiset ovat tuskaa. Mielenmaisemanikin pukeutuu melankoliaan.
Mutta olen myös oppinut pimeinä ja harmaina päivinä etsimään, jotain joka tuo mielenmaisemaani edes hetkeksi, jotain lämpimän kauniita värejä kuin muistona punertavista puista ja sumun keskellä seikkailevista auringon säteistä.
Pimeän tullen on ihana sytyttää kynttilöitä. Nauttia niiden tuomasta tunnelmasta, jonka ne luovat ihan omanlaisenaan vain pimeän aikaan. Kynttilän valloittavuus vain lisääntyy, kun ulkoa kuuluva vesisateen ropina tahdittaa sen pehmeää hehkua.
Lämminjuoma sen jälkeen, kun olen kiirehtinyt vesisaateessa kotiin sulattelemaan kehoani, josta koleus on saanut vallan. Lämpö leviää pian mieleni sopukoihin asti. Usein se putsaa turhaa melankoliaa ja kiukkua jättäen mielihyvän tuoksun.
Elämä on toisinaan kuin syksy. Se on kauniita värejä, herkkiä hetkiä, tyytyväisyyttä. Mutta sitten on se kääntöpuoli. On ne pimeät hetket. Hetket, jotka kaamoksen tapaan tuntuvat vain pitenevän. On karun paljaaksi riisuttu todellisuus, josta väriloiste on karissut tuulen mukana pois. On kylmä vastatuuli ja piiskaava tihkusade kasvoilla. Toisinaan on raju syysmyrsky, joka vaikuttaa myös ympäristöön, ihmisiin lähelläni.
On ne hetket, kun elämä ei olekkaan värien ja onnen kyllästämää. Itse asiassa, tänään oli juuri sellainen päivä. Alku tekstin syyspäivä fiilistelyt, on kirjoitettu jo aiemmin. Päivinä, kun oli helppo fiilistellä. Jos ne olisi jäänyt tämän hetken armoille, niitä tuskin olisi. Hetkellä, kun kirjoitan tätä kappaletta takana on huonosti nukuttu yö, kamala työpäivä ja voimia verottava flunssa. Tänään edes kaunis sää ei saanut hymyilemään. Mieli oli täynnä väsymystä ja kiukkua. Itsesääliäkin. Tulin kotiin ja lähdin lenkille. Vastaantulevat ihmiset ärsyttivät. Työjutut mielessä ärsytti. Koirapuistossa haukkuva koira ja sen omistaja ärsytti. Oma koira ärsytti. Kotona oleva tiskivuori ärsytti. Arki ärsytti, sillä hetkellä varmaan koko elämä ärsytti.
On huonot, ärsyttävät päivät, milloin tuntuu ettei mikään mene niin kuin kuuluisi. On meitä suurempia asioita, joihin emme pysty vaikuttamaan ja asioita joihin olisimme voineet vaikuttaa, mutta jokin vain meni pieleen. On (tahattomasti) tehtyjä vääriä valintoja. On päättyneitä tai solmuun menneitä ihmissuhteita. On sairautta, menetyksiä. On taloudellisia ongelmia, huolta rakkaimista. On ne toisinaan lyhyiltä, toisinaan pitkiltä tuntuvat pimeät kaamos päivät, jolloin elämä on riisuttu sen väriloistosta. Elämän onnen kirjo on moninainen, mutta niin on surunkin.
Silloin tarvitsemme elämäämme niitä kynttilöitä. Pieniä valon lähteitä luomaan toivoa ja tuomaan edes pienen pisaran mielihyvää. Tarvitaan kupillinen lämmintä lohduttamaan kylmässä. Viltti, johon kääriytyä tunteakseen olevansa turvassa. Tarvitaan muistutuksia niistä auringonsäteistä leikkimässä sumun keskellä. Tarvitaan muistutuksia, ettei tämä hetki ole ikuisuus. Jossain vaiheessa luontokin herää uudelleen ja luo uutta.
Myönnän, että on hetkiä, kun elämän pienet toivon lähteet tai mielihyvän pisara -puheet kuullostavat yltiöpositiiviselta lässyttämiseltä. Mutta, niitä tarvitaan. Ainakin minä tarvitsen niitä.
Haluan löytää kynttiläni luomaan toivoa ja jopa pilkahduksen iloa surun, ärsytyksen, väsymyksen keskelle. Haluan, löytää lämpimän juoman lohduttamaan kylmyydessä. Haluan huomata ne ja vaalia niitä.
Tänään minun kynttiläni oli ystävän soitto.
Ääneen purettu arjen ärsytys toimi kuin lämmin juoma, se sulattai pois turhaa koleutta - kiukkua.
Puhelu päättyi. Pihavaahterat olivatkin vielä punaisia.
Sitten jossain vaiheessa pitkä koulumatka pakotti heräämään aikaisin. Ennen kuin kaamoksen pimeys ehti piilottamaan parhaimmat hetket syksystä - aamut. Ehdin nähdä sen. Kirpeä ilma, huurteinen nurmikko, punertava piha vaahtera ja sumuinen kotikatu, johon aurinko oikoi ensi säteitään. Vallitseva hiljaisuus.
Hetkinä, kun astelin ulos väsyneenä teini-ikäiselle liian aikasesta herätyksestä ja samaan aikaan, kun sisälläni myllersi pahaolo, jolle ei ollut sanoja, silloin minä rakastuin siihen. Ensin syysaamuihin. Sillä niiden kauneus ja rauhoittavuus valoitti mieleni. Se oli terapiaa selittämättömälle surulleni.
Huomasin, että syksy on muutakin kuin loputtomia sateita ja rapaa, autoja jotka eivät hidasta ajaessaan ohitseni kuralammikosta tai pitkiä pimeitä päiviä. Se on kirpeitä, mutta rauhoittavan kauniita aamuja, väreihin sonnustautuneita puita, sumuisia hetkiä, joihin aurinko saattelee säteitään. Alas leijailevia lehtiä. Lintuparvia aurassa. Se on kauneutta.
Kyllä. Syksyihin kuuluu edelleenkin päivä päivältä vähenevä valoisan aika, harmaat ja sateiset kurakelit. Jotkut autot ajavat edelleenkin ohi kuralammikosta hidastamatta. Ja puutkin luopuvat värikkäästä syyskuosistaan ja jäävät paljaan rumina seisomaan harmauteen. Noina päivinä aamu heräämiset ovat tuskaa. Mielenmaisemanikin pukeutuu melankoliaan.
Mutta olen myös oppinut pimeinä ja harmaina päivinä etsimään, jotain joka tuo mielenmaisemaani edes hetkeksi, jotain lämpimän kauniita värejä kuin muistona punertavista puista ja sumun keskellä seikkailevista auringon säteistä.
Pimeän tullen on ihana sytyttää kynttilöitä. Nauttia niiden tuomasta tunnelmasta, jonka ne luovat ihan omanlaisenaan vain pimeän aikaan. Kynttilän valloittavuus vain lisääntyy, kun ulkoa kuuluva vesisateen ropina tahdittaa sen pehmeää hehkua.
Lämminjuoma sen jälkeen, kun olen kiirehtinyt vesisaateessa kotiin sulattelemaan kehoani, josta koleus on saanut vallan. Lämpö leviää pian mieleni sopukoihin asti. Usein se putsaa turhaa melankoliaa ja kiukkua jättäen mielihyvän tuoksun.
Elämä on toisinaan kuin syksy. Se on kauniita värejä, herkkiä hetkiä, tyytyväisyyttä. Mutta sitten on se kääntöpuoli. On ne pimeät hetket. Hetket, jotka kaamoksen tapaan tuntuvat vain pitenevän. On karun paljaaksi riisuttu todellisuus, josta väriloiste on karissut tuulen mukana pois. On kylmä vastatuuli ja piiskaava tihkusade kasvoilla. Toisinaan on raju syysmyrsky, joka vaikuttaa myös ympäristöön, ihmisiin lähelläni.
On ne hetket, kun elämä ei olekkaan värien ja onnen kyllästämää. Itse asiassa, tänään oli juuri sellainen päivä. Alku tekstin syyspäivä fiilistelyt, on kirjoitettu jo aiemmin. Päivinä, kun oli helppo fiilistellä. Jos ne olisi jäänyt tämän hetken armoille, niitä tuskin olisi. Hetkellä, kun kirjoitan tätä kappaletta takana on huonosti nukuttu yö, kamala työpäivä ja voimia verottava flunssa. Tänään edes kaunis sää ei saanut hymyilemään. Mieli oli täynnä väsymystä ja kiukkua. Itsesääliäkin. Tulin kotiin ja lähdin lenkille. Vastaantulevat ihmiset ärsyttivät. Työjutut mielessä ärsytti. Koirapuistossa haukkuva koira ja sen omistaja ärsytti. Oma koira ärsytti. Kotona oleva tiskivuori ärsytti. Arki ärsytti, sillä hetkellä varmaan koko elämä ärsytti.
On huonot, ärsyttävät päivät, milloin tuntuu ettei mikään mene niin kuin kuuluisi. On meitä suurempia asioita, joihin emme pysty vaikuttamaan ja asioita joihin olisimme voineet vaikuttaa, mutta jokin vain meni pieleen. On (tahattomasti) tehtyjä vääriä valintoja. On päättyneitä tai solmuun menneitä ihmissuhteita. On sairautta, menetyksiä. On taloudellisia ongelmia, huolta rakkaimista. On ne toisinaan lyhyiltä, toisinaan pitkiltä tuntuvat pimeät kaamos päivät, jolloin elämä on riisuttu sen väriloistosta. Elämän onnen kirjo on moninainen, mutta niin on surunkin.
Silloin tarvitsemme elämäämme niitä kynttilöitä. Pieniä valon lähteitä luomaan toivoa ja tuomaan edes pienen pisaran mielihyvää. Tarvitaan kupillinen lämmintä lohduttamaan kylmässä. Viltti, johon kääriytyä tunteakseen olevansa turvassa. Tarvitaan muistutuksia niistä auringonsäteistä leikkimässä sumun keskellä. Tarvitaan muistutuksia, ettei tämä hetki ole ikuisuus. Jossain vaiheessa luontokin herää uudelleen ja luo uutta.
Myönnän, että on hetkiä, kun elämän pienet toivon lähteet tai mielihyvän pisara -puheet kuullostavat yltiöpositiiviselta lässyttämiseltä. Mutta, niitä tarvitaan. Ainakin minä tarvitsen niitä.
Haluan löytää kynttiläni luomaan toivoa ja jopa pilkahduksen iloa surun, ärsytyksen, väsymyksen keskelle. Haluan, löytää lämpimän juoman lohduttamaan kylmyydessä. Haluan huomata ne ja vaalia niitä.
Tänään minun kynttiläni oli ystävän soitto.
Ääneen purettu arjen ärsytys toimi kuin lämmin juoma, se sulattai pois turhaa koleutta - kiukkua.
Puhelu päättyi. Pihavaahterat olivatkin vielä punaisia.
Kommentit
Lähetä kommentti