Syksyn värinen elämä
Joskus en pitänyt syksystä. Se oli minulle vain pitkiä pimeitä päiviä, ruman paljaaksi riisuttu luonto ja loputtomia sateita. Kuraa. Sitten jossain vaiheessa pitkä koulumatka pakotti heräämään aikaisin. Ennen kuin kaamoksen pimeys ehti piilottamaan parhaimmat hetket syksystä - aamut. Ehdin nähdä sen. Kirpeä ilma, huurteinen nurmikko, punertava piha vaahtera ja sumuinen kotikatu, johon aurinko oikoi ensi säteitään. Vallitseva hiljaisuus. Hetkinä, kun astelin ulos väsyneenä teini-ikäiselle liian aikasesta herätyksestä ja samaan aikaan, kun sisälläni myllersi pahaolo, jolle ei ollut sanoja, silloin minä rakastuin siihen. Ensin syysaamuihin. Sillä niiden kauneus ja rauhoittavuus valoitti mieleni. Se oli terapiaa selittämättömälle surulleni. Huomasin, että syksy on muutakin kuin loputtomia sateita ja rapaa, autoja jotka eivät hidasta ajaessaan ohitseni kuralammikosta tai pitkiä pimeitä päiviä. Se on kirpeitä, mutta rauhoittavan kauniita aamuja, väreihin sonnustautuneita puita, sumui