"Ekaluokkalainen"

Edellisestä blogi päivytyksestä on taas tovi. En aio kuitenkaan väittää, että se on jäänyt kevään ja sen kiireiden jalkoihin. Valehtelisin. Koneeltani löytyy monta aloitettua tekstiä. Ne ovat keskeneräisiä, ajatusten alkuja, jotka odottavat inspiraatiota saattamaan ne niiden loppusanoille. Siksi tänään ajattelin jakaa jotain arjestani tai siitä miten siitä on tullut arki.

Kahdeksan kuukautta sitten oli kliseisesti ilmaistuna (anteeksi) aika kääntää uusi sivu elämässäni. Muutin uuteen kaupunkiin, aloitin uuden työn. Työn, josta olen nauttinut ja tykännyt. Kuluneen lukuvuoden aikana olen saanut seurata ekaluokkalaisten ensiaskelia koulumaailmassa. Ihastella ja hämmästellä sitä, miten paljo heissä tapahtuu muutosta lukuvuoden aikana. He ystävystyvät, oppivat lukemaan, tulevat rohkeammiksi ja itsenäisimmiksi.

Aina välillä minullakin on ollut olo kuin ekaluokkalaisella. Tai ainakin hämmentyneisyytemme määrä on ollut verrattavissa. Ekaluokkalaisten piti oppia liikkumaan koulussa. Minun uudessa kaupungissa. Eka luokkalaiset solmivat uusia ihmissuhteita, niin olen minäkin uudessa kotikaupungissani. (Ekaluokkalaiset ovat siinä vain paljon parempia)

Välillä saattoi joku oppilas nyyhkiä koti-ikävää. Oli hetkiä, kun ikävä yllätti minutkin. Minäkin nyyhkin. Ekaluokkalaiset ovat olleet ylpeitä siitä, kun ovat ensikerran kävelleet yksin kotiin. Minä olen ollut, jos en nyt ylpeä, ainakin mielissäni siitä, etten tarvitse enää navigaattoria saattamaan minua joka paikkaan. Vieraat paikat ovat tulleet tutuiksi.

Lukemista ja kirjoittamista minun ei sentään ole tarvinnut opetella. Jos ekaluokkalaisilta kysytään heidän mielestään puhumisessa minulla olisi ollut petrattavaa. Eräskin oppilas kysyi minulta kerran: "Millä sä tuut töihin", johon minä sitten vastasin, että junalla ja linkillä. Oppilas katsoi minua hämmentyneen näköisenä ja kysyi: "mikä on linkki". Nyt oli minun vuoroni olla hämmentynyt. Valaistin tätä oppilasta kertomalla, että se tarkoittaa linja-autoa. Johon tämä oppilas sitten jatkoi: "Sanoisit mielumin dösä".

Syksyllä toteutin myös lapsuudesta asti mukana kulkeneen unelman. Ostin oman koiran. Albin muutti luokseni neljän kuukauden ikäisenä ja viime lauantaina se saavutti vuoden iän. Se on ollut kahden R:n koira; rakas ja raivostuttava. Lähellä olevat lenkkipolut ovat tulleet tutummaksi kuin Helsingin keskusta ja lähi koirapuistoihin on mudostunut omanlaisensa sosiaalinen verkosto. Sukista monet ovat menettäneet parinsa. Eteisen lattialistoilla on nykyisin omanlaisensa muotoilu. Uusi hiustenkuivaajakin pitäisi ostaa.

Menneet kuukaudet ovat olleet siis tutustumista uuteen. Mukaan on mahtunut paljon. Tunteet ovat hurjastelleet vuoristoradassa. Väliin on ollut turhautumista, ikävää, yksinäisyyttäkin. Mutta on ollut hetkiä, kun olen vain pysähtynyt ihmettelemään sitä, miten tuntuu hyvältä olla tässä, tänään ja nyt. Kaikesta uudesta huolimatta, koen että laskeutuminen uuteen kaupunkiin ja uuteen elämään on sujunut melko pehmeästi. Ainkin osa syynsä lienee siinä, että muutin jo ennestään hyvän ystäväni kämppikseksi.Joskus on tarvinnut vain kuuntelevan korvan, sellainen on lähimmiltään löytynyt kotoa. Puhelinsoiton päässäkin on ollut monta tuttua ääntä, joiden pelkkä kuuleminen saa hymyilemään. Ystävyys on jälleen todistanut voimansa.

Ekaluokkalaiset ovat löytäneet paikkansa koulumaailmassa - niin minäkin uudessa kaupungissa.
Elämään on tullut uusia palikoita, mutta niistä on rakentunut arki tänne, paikkaan jota uskallan kutsua jo kodiksi.