Pieni pala vahvuutta ?
Vahvuus. Tuo mystinen sana, jota niin moni tavoittelee, jota niin moni haluaisi olla, mutta usein käydyt keskustelut eri ihmisten kanssa kertovat ettei ole niin selvää mitä se on. Sen ymmärtäminen on kuin keskeneräinen palapeli, moni tietää siitä jotain, mutta kenelläkään ei ole täydellistä kuvaa. Mikä meistä tekee vahvan?
Minäkin lukeuden noihin moniin, jotka tavoittelevat vahvuutta. Olenko saavuttanut sen? Tuskinpa. Minäkään en ymmärrä mitä olen tavoittelemassa tai ehkä en oikeastaan edes tiedä miltä se näyttää. Löytöretkelläni, jossa etsin vahvuutta on sen kuva kuitenkin hieman minulle avautunut, ei täysin, mutta luulen löytäneeni sen palasen.
Ylpeys ja vahvuus. Nuo kaksi asiaa, jotka usein sotken keskenään. Yritän olla vahva, vaikka kyse onkin heikkoudesta jonka ylpeys haluaa kätkeä. "Minä pärjään kyllä, teen tämän itse", ikuinen minä itse -ikä, enkö jättänytkään sitä lapsuuteen? En ole niin vahva kuin usein haluaisin muille näyttää olevani. Jostain vain tulee käsittämätön tarve näyttää vahvuutensa, eikä oman voimattomuuden myöntäminen muille ole helppoa. Pelkoni on, että otsaani painetaan heikon leima kaikkien nähtäville. On kai on helpompaa vetää ylle supersankarinasu, vaikka aikuiseksi kasvettuani olenkin oppinut, ettei täydellisiä supersankareita ole olemassa. Jokaisella meistä on ne heikot hetket, kun tarvitsemme toisia vierelle tukemaan. Eikä kyse ole edes vain heikoista hetkistä, kun elämä näyttää sen rumemman puolen. Tarvitsen toisia, kun kasvoillani säteilee nauru tai kun poskillani valuu kyyneleet, tarvitsen tosia! Onni on kauneimillaan jaettuna ja taakankin kanssa jaksaa paremmin, kun on ihmisiä lähellä.
En usko siihen, kun sanotaan, että meillä on taistelumme, jotka meidän on käytävä yksin. On, ehkä asioita joita muut eivät voi tehdä puolestamme, mutta voimme silti antaa toisten olla vierellämme. Ei peitellä ylpeydellä heikkouksiamme, vaan uskalletaan näyttää heikoutemme, annetaan toisten seistä vierellämme ja tartutaan auttavaan käteen. Ehkäpä toisten ihmisten avulla löydämme palan vahvuutta, jolla me puolestamme voimme olla tukemassa toisia. Otetaan vastaan ja annetaan, saakoon hyvä kiertää.
Pieni pala vahvuutta, jota olen löytänyt, ei ole sitä minkä olen itse saavuttanut. Se on sitä mitä muut ovat minulle antaneet. Hetkinä, kun olen joutunut riisumaan supersankarin pukuni, jonka alta paljastuukin ylpeys ja myöntämään, etten pysty, en jaksa tai kun olen erehtynyt, tehnyt virheen, silloin on ympärilläni ollut ihmisiä, jotka eivät ole juosseet pois. He ovat seisseet vierelläni, kuunnelleet kun valitan tai jopa kiukutellut heille syyttä. He eivät ole arvostelleet minua heikkoudesta (tai edes ylpeydestä). He ovat vain oleet siinä, auttaneet ja ennen kaikkea hyväksyneet minut sekä kannustaneet minua, antaneet tilaa olla heikko ilman, että he leimaavat sen otsaani. Heidän välittämisensä ja hyväksyntänsä ovat tehneet minusta vahvemman. Vahvemman uskaltaa olla aito minä, heikkonakin. Kiitos heille!
Minäkin lukeuden noihin moniin, jotka tavoittelevat vahvuutta. Olenko saavuttanut sen? Tuskinpa. Minäkään en ymmärrä mitä olen tavoittelemassa tai ehkä en oikeastaan edes tiedä miltä se näyttää. Löytöretkelläni, jossa etsin vahvuutta on sen kuva kuitenkin hieman minulle avautunut, ei täysin, mutta luulen löytäneeni sen palasen.
Ylpeys ja vahvuus. Nuo kaksi asiaa, jotka usein sotken keskenään. Yritän olla vahva, vaikka kyse onkin heikkoudesta jonka ylpeys haluaa kätkeä. "Minä pärjään kyllä, teen tämän itse", ikuinen minä itse -ikä, enkö jättänytkään sitä lapsuuteen? En ole niin vahva kuin usein haluaisin muille näyttää olevani. Jostain vain tulee käsittämätön tarve näyttää vahvuutensa, eikä oman voimattomuuden myöntäminen muille ole helppoa. Pelkoni on, että otsaani painetaan heikon leima kaikkien nähtäville. On kai on helpompaa vetää ylle supersankarinasu, vaikka aikuiseksi kasvettuani olenkin oppinut, ettei täydellisiä supersankareita ole olemassa. Jokaisella meistä on ne heikot hetket, kun tarvitsemme toisia vierelle tukemaan. Eikä kyse ole edes vain heikoista hetkistä, kun elämä näyttää sen rumemman puolen. Tarvitsen toisia, kun kasvoillani säteilee nauru tai kun poskillani valuu kyyneleet, tarvitsen tosia! Onni on kauneimillaan jaettuna ja taakankin kanssa jaksaa paremmin, kun on ihmisiä lähellä.
En usko siihen, kun sanotaan, että meillä on taistelumme, jotka meidän on käytävä yksin. On, ehkä asioita joita muut eivät voi tehdä puolestamme, mutta voimme silti antaa toisten olla vierellämme. Ei peitellä ylpeydellä heikkouksiamme, vaan uskalletaan näyttää heikoutemme, annetaan toisten seistä vierellämme ja tartutaan auttavaan käteen. Ehkäpä toisten ihmisten avulla löydämme palan vahvuutta, jolla me puolestamme voimme olla tukemassa toisia. Otetaan vastaan ja annetaan, saakoon hyvä kiertää.
Pieni pala vahvuutta, jota olen löytänyt, ei ole sitä minkä olen itse saavuttanut. Se on sitä mitä muut ovat minulle antaneet. Hetkinä, kun olen joutunut riisumaan supersankarin pukuni, jonka alta paljastuukin ylpeys ja myöntämään, etten pysty, en jaksa tai kun olen erehtynyt, tehnyt virheen, silloin on ympärilläni ollut ihmisiä, jotka eivät ole juosseet pois. He ovat seisseet vierelläni, kuunnelleet kun valitan tai jopa kiukutellut heille syyttä. He eivät ole arvostelleet minua heikkoudesta (tai edes ylpeydestä). He ovat vain oleet siinä, auttaneet ja ennen kaikkea hyväksyneet minut sekä kannustaneet minua, antaneet tilaa olla heikko ilman, että he leimaavat sen otsaani. Heidän välittämisensä ja hyväksyntänsä ovat tehneet minusta vahvemman. Vahvemman uskaltaa olla aito minä, heikkonakin. Kiitos heille!
Kommentit
Lähetä kommentti