Kiire
Kiire, tuo meille kaikille niin tuttu hiipii kotiimme ja elämäämme viekkaasti naamioituneena. Ensi silmäyksellä kukaan ei koskaan tunnista häntä, mutta kaikki tunnistavat seuraukset, jotka hänen käynnistään jäävät jälkeen. Hän ei koskaan käy jättämättä jälkiä, eikä yritä edes peitellä niitä.
Oikeastaan hän osaa naamioitua niin hyvin, että me itse avaamme hänelle oven. Hänen ei tarvitse murtautua, sillä me pyydämme hänet peremmälle. Valeasuja häneltä löytyy moneen lähtöön; harrastukset, velvollisuudet, kasautuvat työt... Ties mitä muuta vielä?!
Kiire saattaa yrittää tarjota sinulle kasan hienoltakin kuullostavia asioita vakuuttellen, että se on vain pieni juttu ja kun suostut hän tarjoaa jo seuraava pikkujuttua. Hieman epäröit, mutta kiire katsoo sinuun ja sanoo luottamusta uhkuen: ”Suostu vaan, sinua tarvitaan, pystyt kyllä siihen. Pikkujuttu".
Tosinaan hän sotkee vain vähän, mutta välillä taas aiheuttaa täydellisen sekamelskan. Hänen käyntinsä jälkeen ei kannata odottaa rauhallista aamua kahvikupin äärellä sanomalehteä selaillen. Ei, sen voit unohtaa. Sen sijaan heräämisen ensi hetkestä alkaen saat tuijottaa kelloa, yrittää juosta nopeammin kuin sen viisarit. Toisinaan kamppailet vain tuntiviisaria vastaan, mutta välillä taas riippuen kiireen ahneudesta vastujanasi on minuuttiviisari. Sekunttiviisari on jo vihollinen. Hän ylentää almanakan ylimmäksi komentajaksemme, jolta sitten kysymme saammeko hetkeksi pysähtyä.
Usein kuultu toivomus, joka alituiseen nousee mieleen, kun kiire on tullut vierailulle; Saisipa lisää tunteja vuorokauteen. Sitähän se kiirekkin toivoisi, lisää tilaa, lisää huoneita jonne levittäytyä. Oikeastaan on vain meidän turvamme, ettei tunteja ole yhtään enempää.
Entäpä, jos ovikellon soidessa katsoisimme ja kuuntelisimme tarkasti kuka sisään pyrkii, mikä on hänen asiansa ennen kuin pyydämme hänet peremmälle? Muistuttaisimme itseämme kiireen monista valeasuista. Me kyllä tunnistamme hänet, jos olemme tarkkoja. Kiire vihaa sanaa: EI. Mutta joskus on aika opetella sanomaan se.
Oikeastaan hän osaa naamioitua niin hyvin, että me itse avaamme hänelle oven. Hänen ei tarvitse murtautua, sillä me pyydämme hänet peremmälle. Valeasuja häneltä löytyy moneen lähtöön; harrastukset, velvollisuudet, kasautuvat työt... Ties mitä muuta vielä?!
Kiire saattaa yrittää tarjota sinulle kasan hienoltakin kuullostavia asioita vakuuttellen, että se on vain pieni juttu ja kun suostut hän tarjoaa jo seuraava pikkujuttua. Hieman epäröit, mutta kiire katsoo sinuun ja sanoo luottamusta uhkuen: ”Suostu vaan, sinua tarvitaan, pystyt kyllä siihen. Pikkujuttu".
Tosinaan hän sotkee vain vähän, mutta välillä taas aiheuttaa täydellisen sekamelskan. Hänen käyntinsä jälkeen ei kannata odottaa rauhallista aamua kahvikupin äärellä sanomalehteä selaillen. Ei, sen voit unohtaa. Sen sijaan heräämisen ensi hetkestä alkaen saat tuijottaa kelloa, yrittää juosta nopeammin kuin sen viisarit. Toisinaan kamppailet vain tuntiviisaria vastaan, mutta välillä taas riippuen kiireen ahneudesta vastujanasi on minuuttiviisari. Sekunttiviisari on jo vihollinen. Hän ylentää almanakan ylimmäksi komentajaksemme, jolta sitten kysymme saammeko hetkeksi pysähtyä.
Usein kuultu toivomus, joka alituiseen nousee mieleen, kun kiire on tullut vierailulle; Saisipa lisää tunteja vuorokauteen. Sitähän se kiirekkin toivoisi, lisää tilaa, lisää huoneita jonne levittäytyä. Oikeastaan on vain meidän turvamme, ettei tunteja ole yhtään enempää.
Entäpä, jos ovikellon soidessa katsoisimme ja kuuntelisimme tarkasti kuka sisään pyrkii, mikä on hänen asiansa ennen kuin pyydämme hänet peremmälle? Muistuttaisimme itseämme kiireen monista valeasuista. Me kyllä tunnistamme hänet, jos olemme tarkkoja. Kiire vihaa sanaa: EI. Mutta joskus on aika opetella sanomaan se.
Kommentit
Lähetä kommentti